Kelit ovat olleet viime päivinä sellaisia, että on tullut lähdettyä kameran kanssa kaupungille useampana päivänä peräjälkeen. Vaikka katukuvausta on tullut harrastettua jo useita vuosia, tajusin lauantaina jotain olennaista. Tai no, oikeastaan sain vahvistuksen käsitykselle, joka minulla on asioista ollut: jotta kuvat onnistuisivat, pitää niissä olla kuvattaviin jonkinlainen yhteys.

Miksi sitten tuota yhteyttä ei tule aina luotua? Yksinkertaisesti, koska se on vaikeaa.Yhteyden luominen riippuu oikeastaan yksinomaan valokuvaajasta itsestään, siitä mitä kuvaajalla liikkuu korvien välissä silloin kun hän on kuvaamassa. Ne ovatkin yleensä asioita, joita on kaikista vaikeinta muuttaa. Olemme aina ankarimpia itsellemme.

Lauantaina siis sitten päätin kokeilla hieman toisenlaista lähestymistapaa. Sen sijaan että olisin yrittänyt olla mahdollisimman huomaamaton, yritinkin olla mahdollisimman näkyvä. Tein kaikille kanssaihmisille selväksi että olin kadulla kuvaamassa. Tässä auttoi iso kamera ja siihen kiinnitetty salama, jonka päässä kiikkui Singaporesta aikoinaan hankittu veikeä huppu diffuusorin virkaa ajamassa.

Kahvitus. Minulle tarjottiin erään esittelypöydän luona kupponen kahvia sekä kysyttiin miksi kuvaan. Kahvikupposen juotuani otin kuvan pöydän luona olevista henkilöistä.

Lauantain kuvaussessio siis todisti ainakin kaksi asiaa valokuvauksesta:

1) Mikäli et onnistu saamaan hyvää kuvaa, se johtuu sinusta itsestäsi kuvaajana. Mielessäsi olevat työskentelyä estävät barrikaadit voit hajoittaa ainoastaan itse.
2) Jos valokuvaaja ei saa tarpeeksi hyviä kuvia, hän ei ole tarpeeksi lähellä.

Kirjoitin lauantain sessiosta yksityiskohtaisemmin juttua tuonne Rawshooter-blogin puolelle, koska ajattelin että raskaasti kuviin nojaava tarina sopisi paremmin sinne. Lue koko tarina (englanniksi) täältä.